Tahdon kertoa tämän pienen tarinan esimerkkinä siitä, kuinka paljon omaa tunnemaailmaansa voi heijastaa oman elinympäristönsä äänimaisemaan.
Asumme omakotitaloalueella, varmaan aika tavallisella. Vieressä menee teitä, mutta muuten on periaatteessa rauhallista. Olin yhtenä iltapäivänä nukuttamassa yksivuotiasta poikaamme. Työntelin häntä eestaas vaunuissa ohikulkevalla pikku tiellä. Yksi naapurimme tuntui jostain syystä sillä kertaa leikkaavan koko nurmikon trimmerillä, siis sellaisella, jolla yleensä siistitään pensaanjuuria ja muita reuna-alueita. Se pärryytys kuului koko tien matkalla, mutta oli tietysti kovimmillaan sen naapurin kohdalla. Lapsi ei ollut äänestä moksiskaan, se taisi olla mukavan tasainen ja rauhoittava jurina. Minä sen sijaan suhtaudun yleensä aika tunteikkaasti kaikkiin moottorivempeleisiin – erityisesti trimmeriin - ja niin tälläkin kertaa. Sappeni kiehui aina sillä kohdalla, varsinkin kun yritin vielä hymyillä kyseiselle naapurille ystävällisesti naapurisopua ylläpitääkseni.
Sain lapsen nukkumaan. Tulin kotiin ja unohdin autuaasti koko trimmerin. Hetken sisällä oltuani päätin nauttia kesäisestä päivästä ja lähteä vähän istuskelemaan puutarhaan sillä välin kun lapsi nukkuu. Puutarhatuolille istuttuani tajusin, että rentoutuminen on mahdotonta: kaiken linnun laulun ja ampiaisten pörinän yläpuolella kuului yhä trimmerin ääni ja raastoi hermojani. Vähän aikaa sen kanssa tuskailtuani ajattelin kokeilla laulaa sen kanssa, jos siten pystyisin sulautumaan siihen, eikä se enää häiritsisi minua. Aloin hymistä trimmerin taajuudella. Vähitellen rentouduin ja hyräilystä tulikin oikein nautittavaa. Tunsin tulevani yhdeksi trimmerin kanssa ja jopa ikään kuin ymmärtäväni sitä ja sen kieltä.
Sitten trimmerin ääni loppui. Kuin seinään. Ei voi, ajattelin, ei nyt tämän kaiken jälkeen. Niin kauan, kun sitä kirosin, ja nyt kun opin nauttimaan siitä, se loppui. Jäin istumaan hiljaisuuteen, yksin. Hiljaisuuteen, jota olin alun perin kaivannut, mutta joka tuntui nyt turhauttavalta, kun olin juuri löytänyt mieleistä seuraa. Istuin hiljaisuudessa hetken tyytymättömänä, kunnes vähitellen aloin sopeutua rauhaan. Silloin takapihalta kantautui moottorinsahan ääni – mies oli alkanut pilkkoa pöllejä saunapuiksi. Olin innoissani, ihanaa, uusi ääni, jonka kanssa sain laulaa ja löytää yhteisen sävelen. Ynisin moottorisahan saundia parhaani mukaan, poukkoilin kiihtyen ja juristen ylös ja alas. Kokeilu tuotti kuitenkin enemmän tahatonta komiikkaa kuin suurta mielihyvää. Moottorisaha oli liian oikukas ja kimpoileva, en voinut kokea sen kanssa sentasoista harmoniaa kuin trimmerin kanssa. Olimme moottorisahan kanssa väistämättä erillisiä, toisillemme tuntemattomia.
Lopetin yrittämisen. Tyydyin vain kuuntelemaan moottorisahan laulua. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin trimmerin ääntä.
TT, 34
KUUNTELE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti